Sophie ja Naali kävivät 24-25.10 pienellä yhden yön retkellä Repovedellä. Suunnitelmissa oli kulkea suurin piirtein Kaakkurin kierrosta pitkin, joka on kartasta riippuen 26-27 kilometriä. Vähän oikoilin siellä sun täällä, matkan loppupituus oli varmaan lähempänä 20 kilometriä.
Lähdin hiukan aikaisemmin mitä olin suunnitellut, maanantai aamulla. Tiistaiksi oli luvattu lumisadetta ja halusin päästä metsästä pois ennen pahinta myräkkää. Loppuviikoksi oli luvattu vielä enemmän sateita niin retki siirtyi alkuviikkoon.
Ensimmäiseksi törmättiin Ketunlenkin risteykselle, vaihtoehtoina lossi tai riippusilta. Päätin mennä riippusillalle, lossin kelaaminen salmen yli kuulosti sen verran rankalta.
Siellä se silta häämöttää.
Hivenen pelottava ilmestys, mutta yli päästiin. Naali kulki tiukasti kantapäissä kiinni muttei onneksi jäänyt jarruttamaan, koska itellä oli kova kiire tämän huojuvan kapistuksen yli.
Taustalla vielä riippusilta, Lapinsalmen leiripaikasta katottuna.
Repovedellä on tosi vaihtelevat maisemat, on järvimaisemaa, vuoria sekä kivistä seutua. Korkeuserot on rankkoja ja niitä on paljon.
Polut on osittain ihan kivoja, pitkospuilla tai rappusilla varustettuja ja leveitä, mutta osittain todella kuluneita ja vaikeakulkuisia etenkin rinkka selässa.
Vähän näkyy olevan juuria esillä.
Kivikkoinen ja kulunut polku.
Jyrkkää pukkaa!
Reitit on merkittyjä ja viittoja on paljon jokapaikassa, mutta niitä on niin paljon että helposti ottaa "väärän" reitin ellei kartasta tarkasta mihin sitä oikeasti oltiin menossa. Polkuja menee myös merkittyjen reittien ulkopuolella, useamman kerran huomasin merkintöjen kadonneen ja olin taas jollain toisella polulla. Osittain tämä johtuu varmaan paikan suosiosta.
Ensimmäiseksi pysähdyin Kuutinkanavalla, kello ei ollut vielä paljon niin päädyin juomaan vettä ja syömään vähän "snäcksejä", ei ollut ihan vielä lounasaika eikä nälkäkään. Kuutinkanavalla on kiinnostavan näköinen tukkien uittoränni.
Sitten matka jatkui Mustavuorelle ja Olhavalle päin.
Matkalla Mustavuorelle (ei, tämä ei vielä ole sen huipulla).
Pakollinen koiraposetuskuva!
Mustavuoren alarinteellä päätin jättää rinkan (ja koiran rinkan) polun viereen odottamaan ja kiipesimme näköalatornille ilman kantaumuksia.
Piiiiiitkä matka alas!
Olen huono koiranomistaja, raahasin koiraa mukaan ylös näköalatorniin (se on melkein pelastuskoira, se selvisi rappusista).
Sen jälkeen matka jatkui Olhavalle päin, missä päätin että pidän lounastauon. Olhavan lähellä löytyy myös kaivo (Repovedellä näitä on useampia). Kaivon vieressä on kyltti missä lukee selostus veden juomakelpoisuudesta.
Olhavan laavu. Nukkumapaikkani laavu (Kirnukankaalla)
oli ihan samanlainen, pieni ja penkillinen kapistus nuotiopaikalla.
Lounas ja risukeitin, tämä oli myös risukeittimen eka reissu (ja uskalsin olla ottamatta mitään muuta keitintä mukaan). Hyvin se pelitti ja syttyi, vesi keittyi yllättävän nopeasti. Alla folioviritelmä, ehkä kehitän jonkun paremman alustan tulevaisuudessa. Noen määrä yllätti, sitä oli kaikkialla ensin kun en osannut varoa. Jo tokalla käyttökerralla olin viisastunut ja nokimäärä väheni ainakin vaatteista.
Nam nam, rieskaa, kaakaota sekä Snack Pot...
Olhavanvuorella.
Sitten matka taas jatkui, ylös ja alas, helpompia ja vaikeimpia polkuja.
Joku on jättänyt karvalakkinsa metsään! Reagoin siihen että Repovedellä oli paljon roskaa, löytyi kaikenmaailman vaatteita, hanskoja, pipoja, jopa huppari. Löytyi myös muovia, huulirasvaa ja kaikenlaista...
Varauskotia on todella paljon, ilmaisia leiripaikkoja vähemmän ja niistä jää vähän huono maku suuhun. Ovat likaisia, vessapapereita ympäriinsä. Laavut ovat todella pieniä (vierailin kahdessa). Ainakin puuta on runsaasti ja nuotiopaikkoja löytyy enemmänkin. Vaikeampaa on löytää telttapaikkaa, maasto oli sen verran kulunutta että teltalle olisin löytänyt aika paljon kovia ja epätasaisia alustoja muttei niinkään semmosia ihanan pehmeitä telttapaikkoja mihin olen tottunut. Nukuin sitten laavussa, mikä oli suunnitelmissakin ja onneksi sain olla rauhassa.
Varauskotia.
Varaus-leiripaikan ympärillä meni aita, ettei vahingossa joku eksy sinne. Oli ihan jättkokoinen varausalue järven rannalla, varmaan majottuisi isompikin porukka sinne.
Yhdessä kohtaa oli retkeilijät rakentaneet kivikasoja, niitä oli paljon! Polku oli siinä kohtaa melko kivinen noin muutenkin.
Vihdoin tienviitta näytti että enää alle kilometri leiripaikalle! Minun piti kulkea vähän lyhyempää matkaa mutten sitten enää poluristeyksen kohdalla muistanut että oikotie menee takaisin Mustavuorelle päin, niin kiersin vähän "ekstraa" Valkjärven kautta.
Leiri ihana leiri! Samanlainen pikkulaavu mitä Olhavallakin, kelpaa yhdelle retkeilijälle mutta voin kuvitella että on jo kahdelle vähän nafti. Löin pääni kattopalkkeihin useamman kerran, ei mikään luksusmajoite kyseessä siis!
Naali fiksuna poikana pisti kiepille nukkumaan aikaisessa vaiheessa.
Aamuinen kuvaustuokio leiripaikan pikkujärvellä. Kohta matka jatkuukin!
Kirnuhuoko oli ihan leiripaikan lähettyvillä, ja sinne mentiin ensin. Suuntana sen jälkeen Lojukoski.
Kirnuhuoko oli todella mahtava paikka, jyrkkiä kallioseinämiä ja kiinnostavaa maastoa.
Kirnuhuokon rappuset oli TODELLA jyrkät.
Ja taas oltiin ylhäällä vuoren päällä.
Repoveden itäosat muuten rajoittuu sotilasalueelle, ja sattumoisin siellä harjoitteli tykistö kun olin paikalla. Käytännössä tämä tarkoittaa ihan sairaan lujaa pauketta, aamusta iltaan asti. Onneksi koira ei ole paukkuarka! Meteli on aikamoista, mutta myös tavallaan eksoottista, voi teeskennellä olevansa keskellä taistelutannerta.
Metsää ja järveä.
Siltoja löytyi kaksi Repoveden itäosissa.
Sitten alkoikin sataamaan lunta! Porokoiran unelma kävi toteen (ja meikäläisen painajainen). Lumisade muutti jo vaikeakulkuisen polun vielä vaikeammaksi ja jouduin ottamaan tooooodella hitaasti.
Lumi tarttui seitteihin ja teki hienoa taidetta.
Petollisia ja lumisia polkuja.
Luminen maisema.
Meneekö polku tosta kivirykelmästä? Onneksi välillä oli vähän selkeämpi polku.
Löydettiin iiiiso luminen pakurikääpä. Naalin mielestä oli kovin epäilyttävä.
Lossi tai pitempi kävelymatka? Hmmm...
Viimeinen etappi: lossi toiselle puolelle ja lyhyt matka autolle. Onneksi porukkaa oli sen verran liikkeellä etten joutunut yksin lossia vetämään. Tähän päättyi tämä retki ja oli jo vähän kiire märkää lunta pakoon. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa on talviretken aika, mutta se ajankohta ei ole nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti